Minä rakastan kotimaatani, jossa ei tarvitse olla syntynyt voidakseen olla sen kansalainen. Kotimaatani, jossa on melkon paljon vaaleahiuksisia aavistuksen epäterveen kalpeita asukkeja kuten minä, mutta myös mustaihoisia, tummahkoihoisia, pisamaisia, punatukkaisia, harmaatukkaisia ja jopa sinitukkaisia (itselläni oli turkoosi tukka yläasteella). Kotimaassani monet harjoittavat kristinuskoa enemmän tai vähemmän tosissaan, monet myös islaminuskoa, buddhalaisuutta, juutalaisuutta tai mitä tahansa. Pakko ei ole harjoittaa mitään uskontoa.
Kotimaani on siitä hieno maa, että täällä on elellyt saman tähtitaivaan alla monenlaista porukkaa jo ties kuinka kauan. Sanotaan, että saamelaiset, joita heitäkin on aika kirjava porukka, tulivat Suomen maille ihan ekaksi. Sittemmin on tullut savolaisia, hämäläisiä, karjalaisia, pohjalaisia - siis näitä epämääräisen yläkategorian "suomalaiset" alle kuuluvia. On tullut ruotsalaisia, venäläisiä, virolaisia, romaneja. Tehokkaiden kulkuvälineiden kehittyessä on sitten saapunut ihmisiä melkoisen kaukaakin - kiinalaisia, chileläisiä, somalialaisia, thaimaalaisia... Onhan kotimaassani erimielisyyksiäkin ollut, heimosotia ja karmea sisällissotakin viime vuosisadalla, mutta lopulta on aina mahduttu tähän metsäiseen maahan. Enemmän metsien lomassa on kuitenkin juteltu, naurettu, rakastettu. Rakkaus on siitä kumma juttu, että sitä syntyy tuosta vain ihmisten välille, joilla on erilainen hiustenväri, erilainen puhetapa ja erilaiset perinneruoat. Sitten syntyy lapsia, joilla on useita äidinkieliä ja perinneruokia.
Minä nautin saunassa vihtomisesta ja hiljaa metsässä kävelemisestä. Pidän juhannuskokoista ja salmiakista. Rakastan suomen kieltä ja arvostan vaatimattomuutta. Nämä ovat asioita, joiden koen kuuluvan omaan kulttuuriini. En kuitenkaan pidä jumalanpalveluksista, karjalanpaistista tai jääkiekosta. Siitä huolimatta olen ylpeä saadessani asua maassa, jossa saa pitää jumalanpalveluksia, laittaa mautonta ruokaa ja harrastaa jääkiekkoa. Yhtä lailla minusta on upeaa asua maassa, jossa saa käydä moskeijassa, tilata ravintolassa chilisiä ruokia, peittää paksut tummat hiuksensa huivilla ja nauraa kovaäänisemmin kuin minä. Rakkaassa kotimaassani voi elää huoletta myös puolisoni, joka syö mieluummin mausteista riisiä kuin perunoita (kuten kyllä minäkin), lukee nopeammin kiinalaisia merkkejä kuin aakkosia ja kumartelee puhelimeen puhuessaan. Me puhumme keskenämme junassa kummallista kieltä ja käytämme ruokapöydässä syömäpuikkoja, ja armaassa kotimaassani olemme tasan yhtä arvokas perhe kuin potaatteja keittelevät naapurimmekin, joiden luona käymme joskus saunomassa.
Jaanpas loppuun vielä tämän viimevuotisen upean version klassikkokipaleesta.
